#20 ABC kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen

Kuten jo otsikosta joku fiksu saattaa päätellä olen aloittanu ABC dietin ja perustin eräiden ihanien syömisvammailutyttöjeni kanssa kik ryhmän ja nyt laihdutus on alkanut sujua! En retkahtele enää ahmimaan, mulla on vertaistukea ja saan vinkit siihen miten peitellä kaikki epäilyttävät jutut.

Mua pelottaa. Mua pelottaa laihtuminen, mutta samalla olen siitä ihan tosi innoissani! Olen laihtunut nyt tämän kuun aikana nelisen kiloa ja se on mulle ihan hiton hyvin! Yleensä olen retkahtanut syömään ja paino on taas noussut, mutta nyt olen kevyempi kuin aikoihin. Mä olen niin ylpeä itsestäni. Alan näyttää kauniimmalta, solisluut näkyvät vähän selkeämmin ja reidet ovat alkaneet kaventua hieman. Mä olen niin onnellinen siitä, että musta voi ehkä vielä joku päivä tulla kaunis.

Koulussa menee aika huonosti, wanhojen tansseja harjoitellessa porukka vain riitelee ja mua ahdistaa suunnattomasti kaikki huutaminen ja toisista paskan jauhaminen. Mä haluan vaan pysyä hiljaa ja puolueettomana.

Wanhojen aamunavauksessa mut laitettiin vastaamaan erään ystäväni kanssa musiikista, mutta olisin voinut mennä kyllä tanssimaankin, koska ylimääräinen liikunta on aina hyväksi. Ainut este tanssimiselle oli lukio yleisönä. Mua on ruvennut vanhojen tanssitkin huolestuttamaan, entä jos paniikki iskee kesken tanssin? Yleisöä on kuitenkin paljon paikalla.. Mua pelottaa niin paljon, että pilaan koko tanssin. Kaikki ottaa sen niin tosissaan ja painostaa opettelemaan tanssit aina vaan paremmin. Mua ahdistaa se niin paljon.

Mulla olisi odottamassa ihania karkkeja tuolla laatikossa, mutta en voi aukaista niitä, koska se menisi taas ahmimiseksi. Olen päättänyt, että karkit ovat aina sitä varten, että saan ottaa pari kun pääsen tavoitepainoon. Seuraava tavoitepaino on 50kg. Ei enää kauan!

Joulu vähän inhottaa ja se ruoan määrä. Sekä joulutortut, ne on mun suurin pahe, en voi vastustaa joulutorttuja ja päätinkin antaa itseni syödä kaksi joulutorttua, kunhan muistan liikkua sitten paljon. Ei tietenkään samana päivänä, mutta joulun tienoilla. Joulun jälkeen meillä on terveystarkastukset (kai?) ja mua pelottaa sinnekin meneminen. Mitä se sanoo mun laihtumisesta? Näkeekö se, ettei mulla ole kaikki hyvin? Pitäisikö sanoa, ettei mulla ole kaikki hyvin? Onneksi huomenna pääsee terapiaan ensimmäisen kerran kuukauteen. Olo on niin kamala ja oon täynnä tätä paskaa, että pakko päästä purkamaan!

#19 Joulu on taas joulu on taas, kattilat täynnä puuroo

Ja hyi mua oksettaa pelkkä ajatuskin joulupöydästä. Oon nyt elänyt taas äärettömän vähällä ruoalla ja lisännyt liikunnan oman jaksamisen mukaan maksimiin. Laihtuminen on taattu.

Koulussa on mennyt ihan mielenkiintoisesti, multa puuttuu puolet kirjoista ja lukeminen on jäänyt tosi vähälle. Vaikka mä olen kyllä yrittänyt! Haluaisin lisäillä tänne aina kuvia itsestäni, mutta pelottaa liikaa, että tutut tunnistaa. Ehkä joskus kun saan vanhemmille avattua tätä syömishäiriötä vähän enemmän. En ainakaan vähään aikaan. Mä haaveilen mun uusista hiuksista ja siitä miten musta vielä joku päivä tulee laiha ja kaunis. Miettimisestä tulikin ihan yhtäkkiä mieleen, että terveystiedon opetus on aivan sitä itseään.

Meille on juuri opetettu, ettei anorektikot oksenna juuri ikinä ruokaansa pois, se on vain ja ainoastaan bulimikkoja varten. Myöskään anorektikot eivät ikinä ahmi, sekä he ovat aina perfektionisteja. Mitään muuta ei ole. Hups, olen selvästi huono syömishäiriöinen. Olen joku sekasikiö. Mulla on suurin osa ajasta sitä, että vedän pienellä kalorimäärällä, joskus tulee ahmittua ja joskus oksenneltua. En todellakaan etsi täydellisyyttä, tää sairauskin on kaikkea muuta kuin jäätävää itsekuria, mitä meille muka yritettiin opettaa. Mulle tää sairastaminen on enemmän itsekurin puuttumista. Mua ahdistaa taas ihan kaikki.

Mulla oli tänään ropo-keskustelu, missä juttu mystisesti taas lähti luisumaan kohti mun masennusta ja syömishäiriötä. Tiedänhän mä, ettei se jää opettajilta huomaamatta, että kannan poissaololappuina psykiatrian osaston lääkäriaikoja ja juoruterkkari on kertonut mun painon laskusta. Mutta ei se silti kuulu meidän ropolle. Mua hävetti niin paljon, kun se kysyi oksennanko mä ruokaa pois. Se oli jotenkin niin erittäin nöyryyttävä kokemus, että punastuin vain ja sanoin, etten mielellään puhu aiheesta. Ei se siihen jäänyt, vielä se yritti tivata, mutta ei oikein juttu edennyt. Yllätys?

Ihania hiuksia

#18 Mua ahdistaa olla minä.

Läskiläskiläskiläskiläskiläskiläski. Mulla on niin paha olla. Mä en jaksa tätä paskaa enää. Mä oon niin väsynyt ja turhautunut siihen, etten voi olla normaali. En halua apua, mutta en halua olla sairas.
Haluan vaan elää normaalia elämää ilman, että yhtään kukaan puuttuu siihen. Lähentelen jo kohta tavoitepainoani joka on 50kg. Se on saavutettava tämän vuoden puolella. Ihan pakko.

Ouluun lähtö siis torstaina, joten saatanpa muutamat kivat kimpsut ja kampsut sieltä mukaani tempaista. Ainakin uudet hiusvärit ja vähän meikkejä väsyneen naaman parantamiseen. Mä niin haluaisin muokata mun tyylin kauniiksi, mutta en uskalla käyttää farkkuja, koska näytän niissä yksinkertaisesti erittäin läskille.

Siinä olisi jotain vaatteita mitkä kuvaisi sitä tyyliä mitä rakastan.

Olisi niin kiva omistaa vartalo jossa ei hävettäisi käyttää tiukkoja vaatteita. Oon ajatellut, että pitää ruveta liikkumaan ihan tosissaan ja laihduttamaan. En aio laihduttaa kuin siihen asti, että näytän hyvälle. Vaikka kuka sanoisi mitä, mulla on oikeus olla tyytyväinen itseeni ja tehdä sen eteen mitä vain. Mua ahdistaa olla minä. Ehkä mä vaan rupean muuttamaan mun tyylin siihen mitä rakastan?

Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan Nyt mä ajattelen ja ääneen sanon sen, että sut on kevyempi kantaa hautaan Sut on kevyempi kantaa hautaan

#17 Koeviikko vei musta mehut

Nyt on ollut into kokonaan poissa kirjoittelusta ja vähän kaikesta muustakin. Anteeksi tämä siis. En ole uskaltanut kellekään yhäkään kertoa syömisvammailusta ja alkaa tuntuta sille, ettei kannatakkaan. Laihtunut olen kyllä nyt taas pari kiloa, mutta kuitenkin. En halua huolestuttaa ja vaivata muita sillä, että en osaa syödä niin kuin normaalit ihmiset, eihän se niiden syy ole.

Syömiset on taas menneet 1-3 kertaa päivässä + pakolliset kahvit. Kaipaan jotain muutakin elämää kuin tämä maalaiskylä. Olisi edes jotain tekemistä, mutta kun ei niin ei. Mä kyllä aloitin vitamiinien syönnit tai no juonnit, kun ovat jauhemaisia veteen sekoitettavia. Se oli aika huono idea, niissä on kaloreita, joten ne menevät aina yhdestä ruoasta. Joskus mun koko päivän annos koostuu neljästä lasillisesta vitamiinijuomia...

Meillä alkoi uusi jakso ja wanhojen tanssit. Ei innosta ollenkaan, arpiset kädet ja läski minä liikkumassa sirojen ja ihanien tyttöjen seassa. Mulla on siellä niin ahdistunut olo. Tuntuu, että kaikki tuijottaa mua ja nauraa mulle. Olenhan mä aika kömpelö ja erotun massasta, mutta ei se tunnu silti kivalle. Eikä ne oikeasti varmaan mulle naura, mutta siltä se tuntuu. Tää kaikki saa mun pään sekaisin.

Olen nyt dumpannut LANU-henkilön julmasti jo niin monesti, että ihan hävettää kun pitäisi taas uskaltaa laittaa viesti, etten taaskaan pääse keskusteluun. Olen nimittäin lähdössä pitkästä aikaa ostoksille! Enkä mä haluaisi missata sitä tilaisuutta keskustelun takia. Tiedänhän minä sen, että pitäisi puhua, mutta kun en osaa enää. Jotenkin kaikki on taas mennyt pahemmaksi.

Syy miksi olen jättänyt keskustelut on se, että en ole jaksanut nousta sängystä. Luin koeviikolla ahkerasti kokeisiin ja oon niin ylpeä itsestäni! Sain terveystiedon ja filosofian kokeista 7+! En odottanut noin hyviä numeroita (ottaen huomioon, että mä en oikeasti jaksa opiskella täysillä). Koeviikko vei musta kaikki mehut ja oon yhä ihan uupunut ja näytän siltä kuin oisin valvonut kaksi viikkoa putkeen. Tuntuukin vähän sille. Koetan nyt kunnostautua tämän bloginkin kanssa, mutta älkää odottako ihmettä.

#16 Ressaantunut laps

Oon koittanut keksiä tekosyitä jatkaa lukiota ja ainut mikä motivoi on raha. Haluaisin kyllä päästä tuolta opinahjosta pois valkolakin kera, mutta tällä koulunkäyntitahdilla ei tule kuuloonkaan. Nyt on helppo jakso, enkä siltikään jaksa opiskella. Oon yrittänyt nyt noudattaa ohjeita, että teen läksyjä 10-20min per päivä tai edes luen vähän kirjaa, mutta ei. Koeviikolla hylkyyn mennyt ruotsin koe on uusimatta, mä stressaan sitä. Mä stressaan kans wanhojen tansseja ja enkun sanakokeita. Mä stressaan tosi paljon ja se purkautuu syömättömyytenä ja viiltelynä. Mä haluaisin puhua jollekin, mut ei oo ketään.

Syyslomakin on vasta ens viikolla ja pian on ryhmäytymispäivä ja se ahistaa mua. Paljon tuntemattomia ihmisiä joiden kanssa pitäisi "ryhmäytyä". Hei rouva opettaja, entä jos ei pysyt olemaan vieraitten ihmisten kaa? Ai mulla onkin asenneongelma. Kiva. Motivoin itteeni siihen päivään, että pelataan kuitenkin jotain liikuntapelejä esim. jalkapallo, nii tulee liikuntaa ihan ilman yritystäkin. Vaikkakaan en kyllä voi ottaa hupparia pois kun on kädet taas viillelty. Mä niin haluaisin, että pystyisin olemaan viiltelemättä.

Mua väsyttää tää kaikki niin aljon. Oon koittanut löytää opiskelumotivaatiota eri tavoilla ja ehkä paras tapa on ajatella, että ei tarvii kauaa kituutella lukiossa kunhan saan nää kaikki kurssit läpi. Mä haluaisin alottaa jonkun uuden harrastuksen tai edes käydä salilla, mutta arvatenkin aika, motivaatio ja ennen kaikkea oma kunto ei anna myöden. Ehkä onnistuu paremmin kunhan tästä vähän tokenen.

Haluaisin ostaa uusia vaatteita, mutta tättädää, rahaa ei ole, mutta ratkaisuna löytyy vanhojen vaatteiden tuunaus! Ajattelin tänään vähän katsella mitä riepuja voi huoletta vähän silppoa ja tehdä niistä jälleen ihania ja käyttökelpoisia. Laittelen mahdollisesti vielä tässä joku päivä enemmän postausta, anteeksi tulee taas kuvaton kun äh en jaksa etsiä hyviä kuvia. :|

#15 Me haavoille lyödyt vieläkin vaietaan

Mä olen laihtunut. Mä olen laihtunut. Mä olen laihtunut! Mä olen niin ylpeä itestäni!
Vähän on paha olla ja heikottaa, kun on paljon syömättä, mutta ainakin mä laihdun. Väsyttää nykyään tosi paljon. Koulussa meni aika mielenkiintoisesti viime jakso. Yksi hylsy sieltä tuli, muut läpi. Ruotsi jäi kiikkumaan 12 pisteestä. Uusinta on joskus syysloma jälkeen, tuskin mä sitä pääsen silloinkaan läpi, koska en yksinkertaisesti osaa.

Tänä vuonna olisi terveystiedon kirjoitukset, mutta en oo niihinkään jaksanut lukea oikein. Tässä kurssissa käsitellään paljon vähän arempiakin asioita, mä olin masennuksesta kertovan tunnin pois (aka nukuin sen yli... ups). Toisaalta oisin halunnut olla siellä, mutta ehkä mua olis vaan ahdistanut lisää. Mä oon ihan varma, että ihmiset pitää mua idioottina, kun uskalsin tuoda oman mielipiteen esiin viiltelyä koskevassa keskustelussa.
Meidän kirja ja opettaja väittää, että kaikki itsetuhoisuus on merkki halusta kuolla ja siitä kuinka viiltelevä ihminen viiltelee itsemurha tarkoituksessa. Mutta eihän se ole niin, en mä viiltele siksi, että kuolisin. Mä viiltelen siksi, että tuntisin edes jotain. Mä viiltelen siksi, koska en osaa käsitellä tunteita. En mä halua kuolla. Ainakaan koko ajan...

Viiltelystä tuli mieleen, että mä ajattelin käydä ostamassa läheisestä askartelukaupasta mattoveitsen. Mä tiedän, että se saattaa saada mut viiltämään syvemmin, mutta mun on pakko palauttaa keittiöstä viety puukko aina joka aamu takaisin. Se mattoveitsi maksaa 1,50€ eli ei kovin paljoa ja saan sen tosi halvalla. Mun olis niin paljon parempi lopettaa viiltely, mutta kun aloitin sen taas niin on niin helppo vaan jatkaa ja jatkaa.. En mä osaa enää lopettaa. Ahistaa.

Mä olen niin väsynyt tähän kaikkeen, mulla oli ysillä ongelma lääkkeiden käytön kanssa ja oon taas alkanut napsia vähän liikaa sitä ja vähän liikaa tätä. En mä käytä enää rauhoittavia, mutta nyt mulla on säätöä taas kipulääkkeiden ja vähän kaiken muun kanssa. Miksi mä en ymmärrä, että voisin olla ilmankin, mutta äh jostain se lohtu on hankittava.

Mua väsyttää ja mua ahistaa, LANU ehdotti mulle hoitokokousta äidin kanssa, mutta en mä halua. Ootan sitä, että voisin muuttaa murun luo etelään ja alottaa siellä kaiken alusta. Täällä mä en voi. Täällä kaikki on samaa ja kaikki on tuttuja. Mutta mä haluan ottaa hevoset mukaan. Mä haluan jatkaa tuolla tallilla missä mä käyn nyt. En mä halua aloittaa ratsastusta uudella tallilla. MÄ EN JAKSA TÄTÄ.

#14 Hmmgh tumblr:in kauniit naiset

Mä olen laihtunut. En siis ikinä ole ollut alipainoinen, mutta lihoin aika paljon ahmimisvaiheessa. Se mun terve normipainoni on taistellut n. 57kilossa. Siitä se nousi sen pari kiloa, eli pyörittiin 59-60 ja se oli niin hirveen paljon. Oon onnistunut tässä ja edellisessä kuussa laihtumaan semmoset viisi kiloa! Oon itestäni oikeestaan tosi ylpeä.

Kuulun semmoseen anoreksia kik-ryhmään, jossa on mun lisäksi 8 muuta tyttöä jotka painii syömishäiriön kanssa. Eihän mulla ole anoreksia diagnoosia, vaan epätyypillinen laihuushäiriö, kun enhän mä ole alipainoinen ja tälleen. Oon "normipainoinen". Eli ne tarkoittaa, että mä olen läski. Muistan kun ensimmäisen kerran kerroin mun laihtumisesta LANU:lle ja se sanoi, etten mä kyllä niin lihavalle näytä mitä mä sanoin tuntevani. "Niin lihavalle".

Eli lihavalle joka tapauksessa. Mä masennuin siitä aika paljon. Mutta nyt mä olen onnistunut laihtumaan. Mä oon onnistunut laihtumaan tosi paljon! Painan nyt 55kiloa ja se oli syyskuun tavoitepaino, ensi kuun tavoitepaino on 50kg. Siitä katotaan rauhallisesti sitten eteenpäin.

Mä haluaisin olla tosi kaunis. Tumblr on tosi paha paikka, siellä on joku maailman kauneimpien tyttöjen kokoontuminen mun etusivulla. HNNNGH. Mä toivoisin voivani olla yhtä kaunis ja laiha kuin ne tytöt. Mua harmittaa olla tämmönen ruma ja tavallinen. Enhän mä voi myöntää, ettei mulla ole itsekunnioitusta vaan oon omasta mielestä täysi nolla. Mutta sitten kun saan laihutettua tarpeeksi, niin musta tulee kaunis. Silloin kaikki kattoo mua ja kadehtii, tai ei ehkä kadehdi, mutta ainakin joku pitäisi mua kauniina.

Mua masentaa vaan niin paljon. Tää blogikin on ihan kuollut. Huomenna alkaa koulu 9:55, mutta minäpä joudunkin menemään LANU:lle 9:00 ja tottakai tuun ekalle tunnille myöhässä viisi minuuttia vähintään. Se on aina yhtä kamaa kun joutuu koputtamaan ovelle ja koko luokka tuijottaa. Mä ojennan mun lapun ja ope kattoo sanat "nuorisopsykiatria" jaa hullu. Mä oon varma, että ne pitää mua hulluina.

#13 Mitä jos sä pitäisit syömispäiväkirjaa?

Olin viikonlopun poikaystävällä. Oli ihan hauskaa, mutta lähtö otti taas aika raskaalle. Psykologin keskustelut on ollut viimeisimmän kerran toissaviikolla ja tuli puhetta mun ruokailutottumuksilla. Ei kuulema ole mitkään maata muulistavat.

Sain tehtäväksi pitää ruokapäiväkirjaa viikon ajan ja nyt olenkin listannut asioita hullunkiilto silmissä. Määrät tuntuu hirveiltä, vaikkei ne sitä kyllä loogisesti ajateltuna ole. Musta vaan näyttää tosi pahalta jos on jopa kaksi lämmintä ateriaa päivässä, hyi. Paino on laskenut taas vähän, onneksi. Poikaystävä ei kiinnittänyt mitään huomiota, joten ehkä sitä ei huomaa vielä eli on jotain ylimääräistä mistä pudottaa. Ei tunnu kivalta ajatukselta olla lihava.

Musta on tosi typerää pitää ruokapäiväkirjaa, ei se oo hyvä idea. Ahistaa vaan kun pitää listata syömiset, oon laittanu ruokia vähän yläkanttiin, ettei se huolestu musta ja passita lekuriin. En haluu ruveta säätämään mitään turhaa, pudotan vielä pari kiloa ja se siinä. Haluan olla itseeni tyytyväinen ja se vaatii vielä muutaman kilon tiputusta.

Haaveilen tällähetkellä uudesta tukasta ja haluaisin värjätä pään pinkiksi, mutta ei ole intoa ruveta poistamaan vanhaa väriä päästä. On ollut vähän kiirettä lukiossa, kielet menee taas tosi heikosti, mutta muuten menee ihan ok. Poissaoloja on jonkun 8 päivän ajan, joten ei hirveästi.

Psykologi ehdotti mulle taas hoitokokousta äidin kanssa, mutta se tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta. En mä aio mitään valitusrinkiä tehdä, missä voidaan puida miten huono tytär mä oikeastaan olen. Ei mulla ole oikeita ongelmia nimeksikään. Keskittyköön niihin, jotka apua oikeasti tarvitsevat. Tuntuu niin väärälle, että vaikka mä viiltelen ja välillä vähän paastoan niin mun ongelmat otetaan hoitoon, mutta on monia joista huomaa päällepäin, ettei niillä ole kaikki oikeasti hyvin. Mun ongelmat tuntuu muihin verrattuna ihan mitättömiltä ja ihan niin kuin valittaisin siellä turhasta.

Oon nyt monena yönä nähnyt tosi paljon painajaisia, mutta kai ne ohi menee. Toivottavasti.

#12 Testituloksia

En ole ahminut, toisin kuin pelkäsin, hyvä minä!:)
Ei mitään ideaa kirjoitella blogiin, mutta haluan kirjoittaa jostakin, joten ajattelin vähän laitella millaisia testituloksia saan Vastaamon mielenterveystesteistä. Joten aloittakaamme.

Masennus (DEPS)

Pistemäärä: 20
Vähintään 12 pistettä saavista noin puolella diagnosoidaan masennnus.

#	Kysymys	Vastaus
1	Olen kärsinyt unettomuudesta	Erittäin paljon
2	Olen tuntenut itseni surumieliseksi	Erittäin paljon
3	Minusta on tuntunut, että kaikki vaati ponnistusta	Melko paljon
4	Olen tuntenut itseni tarmottomaksi	Melko paljon
5	Olen tuntenut itseni yksinäiseksi	Jonkin verran
6	Tulevaisuus on tuntunut toivottomalta	Melko paljon
7	Elämästä nauttiminen on tuntunut mahdottomalta	Jonkin verran
8	Olen tuntenut itseni arvottomaksi	Erittäin paljon
9	On tuntunut, että kaikki ilo on hävinnyt elämästä	Jonkin verran
10	On tuntunut, että alakuloisuuteni ei ole hellittänyt edes perheeni tai ystävieni avulla	Melko paljon

Ahdistuneisuushäiriö (GAD-7)

Pistemäärä: 16

GAD-7 –testin tuloksena 10 pistettä tai enemmän viittaa mahdolliseen yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. 

#	Kysymys	Vastaus
1	Olen tuntenut oloni hermostuneeksi, ahdistuneeksi tai erittäin kireäksi	Lähes joka päivä
2	En ole voinut lopettaa tai hallita huolestumistani	Useammin kuin puolet ajasta
3	Olen liioitellut huoliani eri asioissa	Useana päivänä
4	Minun on ollut vaikea rentoutua	Useammin kuin puolet ajasta
5	Olen ollut niin levoton, että minun on ollut vaikea pysyä aloillani	Lähes joka päivä
6	Olen suuttunut tai ärtynyt herkästi	Lähes joka päivä
7	Olen ollut peloissani ikään kuin jotain kamalaa voisi tapahtua	Useammin kuin puolet ajasta

Syömishäiriö (SCOFF)

Pistemäärä: 4

 Kaksi pistettä tai enemmän viittaa syömiskäyttäytymiseen liittyviin ongelmiin

1. Yritätkö oksentaa, koska tunnet olevasi epämiellyttävän kylläinen?
Hyvin usein

2. Huolestuttaako sinua ajatus, ettet enää pysty hallitsemaan syömisesi määrää?
Kyllä

3. Oletko laihtunut lähiaikoina yli kuusi kiloa kolmen kuukauden aikana?
Kyllä

4. Uskotko olevasi lihava, vaikka muut väittävät, että olet laiha?
Kyllä

5. Hallitseeko ruoka mielestäsi elämääsi?
Ei

#11 Miten masennus vaikuttaa elämääni?

Pahimpina päivinä aamu alkaa sillä, että olen pyörinyt koko yön ilman unta tai saanut vaihtoeshtoisesti pari tuntia katkonaista unta, joka kylläkin tuntuu pahemmalta kuin valvominen. Aamulla kiskaisen puolisen kuppia kahvia ja raahaan itseni kouluun (jos raahaan) paia minuttia ennen tunnin alkua. Mitä mä siellä edes tekisinkään, musiikki pauhaa kuulokkeista ja tuotan taas pettymyksen kaikille sillä, etten välitä.

- Viillä, viillä, viillä -

Masentaa, pian "pääseekin" syömään.  Tarjottimen epämääräistä rummutusta.

- Ei hitto... Paljonkohan tuossa on kaloreita? Onko toi oikeeta vettä? No en mä taidakkaan syyä... Jos ottais vettä. Onkohan siinä piilokaloreita? Jos siihen on tartunu niitä jostain?? Ei hitto, mulla on nälkä, mutta oksettaa. Eli ei kai se ookkaan nälkää.. -

 -Etkö sä syö mitään?

- Ehei mulla oo nälkä, söin niin paljon kotona:))

- Aa okei..

Pari lasia vettä ja vessaan, vedessähän voi olla vaikka piilokaloreia. Valoaivo, ei siinä oo sanoo järki, muta se järjen ääni jää taemmalle ja äskeiset juotavat menee pönttöön. Hymyile niille, ei ne voi huomata sitä. Et sä ole vielä laihtunut paljoakaan. Vitun läski. Vessassa saattaa penaalista löytyä harppi tai jotain muuta mukavaa. Ei sillä kunnon haavaa saa, mutta kyllähän se helpottaa.

Kotona makaan vaan, en mä jaksa tehdä mitään. Saatan puhua poikaystävvän kanssa puhelimessa, nyt on kauheaa kun koulupäivän jälkeen oon niin väsynyt ja se on vielä mun luona niin pitää jaksaa yrittää olla pirteä ja sitten jossain vaiheessa romahtaa. Kotona syön sentään vähän ruokaa ja koitan olla oksentamatta. Iltapalaksi taas kahvia, pitkin päivääkin on tullut hörpitty sitä, mutta silti. Illalla taas ahistaa ja saatan vähäsen viiltää, tai jopa vähän enemmän. Onneksi nyt saa nukutta, katotaan heräänkö mä aamulla ajoissa.

Hyvinäkin päivinä masennus ja syömishäiriö kulkee mukana, mutta saatan saada syötyä huomattavasti paremmin kuin huonoina päivinä enkä välttämättä viillä. Ahdistus tulee kuitenkin joka päivä... Jospa se tästä joskus helpottaa.

#10 Jos mä kuolen nuorena

Koulu alkoi tosiaan tämän viikon maanantaina, tai no oikeastaan se alkoi jo viime viikon torstaina, mutta otin vähän omaa lomaa. Maanantain koulupäivä oli yhtä tuskaa, samoin tiistai. Olen ollut yt joka päivä ihan käsittämättömän väsynyt, jokainen päivä on vienyt voimia hirveästi. Kouluruokailu on tunout mahdollisuuden skipata yksi ruokailu taas vähemmälle ilman mitään huomaamista.

Aamupalaksi on uponnut puolikuppia kahvia, koulussa vettä ja tänään ikäväkseni söin ruisleivän ja kotiin tultua voin sanoa, että oli koulussa eväät niin ei välipalaakaan vahdita. Mahtavaa!
Illaksi vetäydyn aina omaan huoneeseen ja vaan makaan, paitsi nyt kun Jesse on täällä niin oon joutunut koulun jälkeenkin olemaan sosiaalinen. Illalla kun muu perhe on syönyt lämpimän ruoan voin itse ottaa pikkunokareen ruokaa ja iltapalaksisitten hedelmää ja jotain vastaavaa. Oon toki antanut itselle luvan syödä, jos tulee nälkä, muttei sitä ongelmaa ole vielä ollut. Viikonloppu menee varmaan taas ahmiessa.

Keskiviikkona oli sitten LANU-aika ja keskustelu meni miten meni. Lähdin kesken ruosin tunnin ja sain jälleen osakseni joko sääliviä tai ihmetteleviä katseitä, en osannut tulkita eikä oikein kiinnostanutkaan.
Odottelin aikani, että mut noudettiin opettajainaulasta, sama huone, sama mies ja sama hämmentävä hiljaisuus.

Lanu: Miten sun kesä on mennyt?
Minä: Siinä kai tuo...
L: Eli?
M: No oon ollu Jessellä ja se on ollu meillä, kävin mä töissäkin.
L: Aijaa missä sä olit töissä?
M: Päiväkodilla vaan...
L: No oliko kivaa? Vai oliko lähtö töihin ihan hirveetä?
M: No oli se ihan kivaa, olin vaan väsynyt.

- Tässä on jotain turhaa jaarittelua kesän kulumisesta ja vanhoista jutuista, kuten mekon pukemisesta juhliin ja viiltelyarpien häpeilystä. -

L: Entä miten sulla on nyt menny koulu? Ootko jättänyt tulematta ahdistuksen takia?
M: No en mä tullut viime viikolla ollenkaan, tulin vasta nyt.
L: Miksi?
M: Oli vähän ohjelmaa, en ollu kotona.
L: No miten sä koet tän lukion alotuksen taas? Onko sua masentanut?
M: Ahistaa aika paljon, oon mä kerran viiltäny.
L: Eikö ne viimeksi puhutut jutut autanu? (aka piirrä tai kirjota tunteet tai lähde lenkille)
M: No ei, tai en mä tiiä. En mä jaksanu enää ees kokeilla.
L: Sovitaanko, että kerrot miten masennus vaikuttaa sun elämään ja kirjotat niistä jotain ylös ja tuot ne ens kerralla tänne?
M: Joo vaikka

- Aika pian aika olikin lopussa ja sovittiin aika kahen viikon päähän maanantaille, en tiiä miten tuun pärjäämään sinne asti ilman viiltämistä, kun Jessekin lähtee niin ei oo mitään syytä olla viiltämättä.. -

#9 Isoveli ei valvo mua

Mulla alko eilen työt. Oon siis kotona. Oon yksin kotona. Poikaystävä on monen sadan kilometrin päässä ja mä olen kotona ja käyn "töissä". En mä jaksais käydä missään päiväkodilla, mutta siitä saa rahaa. Rahaa millä voi ostaa kaikkee ihan turhaa. Höh.

Siellä päiväkodilla on kyllä yks tyyppi. Oikeestaan mun entisen säädön isoveli. Mua pari neljä vuotta vanhempi, joka näki kyllä mun viiltelyjäljet sillon kun ne oli tuoreet. Mä makasin joskus mun säädön sängyllä toppi päällä ja se tuli kattomaan onko Teemu siellä huoneessa. Äh musta on ihan outoo, kun muistan miten se istu siihen sängylle mun viereen ja katto mua silmiin. Miksei se oo mun isoveli? Haluaisin, että mulla ois isoveli, joka pitää musta huolen. Tänään se katto taas mun käsiä, mitkä on kylläkin nyt vaan vanhojen arpien peittämät ja se hymyili silleen, miten isoveljet hymyilee. Se kysy multa haluanko rakentaa sen kanssa hiekkalinnan. Sitten me rakennettiin yhessä iso hiekkalinna ja se hymyili taas silleen isoveljesti, silleen, että se tarkotti mulle hyvää.

Oon pelannu sen kanssa Uuno-korteilla ja lukenu sen kanssa hölmöjä kirjoja lapsille. Musta se on ihan hauskaa. Mulla ei oo ollu pitkään aikaan tommosta turvallista oloo kenenkään muun seurassa kun vaan poikaystävän.

Onhan mulla omakin isoveli, mutta se ei välitä. Ei me oikeestaan olla oltu läheisiä ikinä. Ei se oo oikeesti ees mun isvoeli, se on äidin uuden miehen lapsipuoli. Eli periaatteessa adoptoitu meiän perheeseen kun sen äiti kuoli. Mitäköhän mä taas selitän.

Mulla on mennyt nyt tosi huonosti, itseasiassa ahmiminen on tullut taas takasin. En oo oksennellu (paitsi nyt kun tulin kotiin!) pitkään aikaan ja olin lihonut 2kg. KAKSI. Ei ihme, että mä näytän omaan silmään hirveältä läskiltä. Tuntuu oudolta, että mun poikaystävä.. Äh en jaksa puhua vaan poikaystävästä, mainittakoon vaikka nimellä Jesse. Niin siis on outoo miten Jesse jaksaa rakastaa mua tämmösenä kun mä olen. Ihan hassua.

Mä oon siis nyt yksin kotona ja mä tein sen eilen taas. Mulla oli paha olo ja mä viilsin. Ekaa kertaa pitkään aikaan, tänään mä viilsin taas. Oon vähän pettynyt itteeni. Haluaisin pysyä kuivilla viiltelystä, mutta se tuntu oikeestaan ihan hyvälle. Äh. Mitä tässä pitäis tehdä... Mun kone on rikki ja oon veljen koneella, kun se läht treeneihin, joten ei ole oikeen kuvia... Sori, kirjotan niin pian lisää kun mahollista.

Huomenna on muuten vapaapäivä, voin nukku, tai ainakin yrittää nukkua pitkään. Mun ask-tili on täyttynyt kaikesta turhista kysymyksistä ja se ärsyttää, nyt mä taidan yritää painaa päätä tyynyyn ja nukahataa hetkeks.

#8 Humalan hakuista juomista

Taas mä tein sen. Taas mä join. Tälläkin kertaa tuo apina, aka poikaystävä, puuttui ja vei multa juomiset. Arrgh, pää räjähtää. En edes tiedä paljon kerkesi juoda, osa tuli kyllä ulos ja vieläki on vähän hupsu olo. Ei ole kyllä juomisen arvoista. Oon selannut tässä näitä scene tytyjen kuvia ja mulla tuli kamala ikävä erästä ystävääni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Mitäköhän hänelle kuuluu?

Muistan kuinka tämä ystävä, Annika, oli ensimmäinen ihminen, jolle uskalsin kertoa viiltelystä. Pystyin istumaan Annikan sylissä t-paita päällä tämän silittäen arpiani. Annoin Annikan hoitaa mun omaa typeryyttä syntyneet syvät haavat kuntoon, annoin Annikan nähdä mun sisälle. Ja nyt. Mitä me ollaan? Kaksi lähes erilleen kasvanutta lasta, joilla vain sattuu olemaan tosi paljon yhteisiä muistoja. Mä muistan kuinka viime kesänä Annika muutti poikaystävänsä luo Vaasaan ja me erkanettiin. Me kasvettiin kauas toisistamme, Annika meni kihloihin miehekkeensä kanssa ja mä viiltelin yksin kotona. Mä muistan ne kaikki illat kun itkin ikävää, ei se ollut kyllä ainut syy miks mä itkin. Itkin myös sen takia, että olin palavasti rakastunut tuohon vaaleahiuksiseen tyttöön. Rakastin Annikaa, halusin elää loppu elämän Annikan kanssa. Mutta mä olin jo melkeen kahden vuoden ajan tukahduttanut nuo tunteet peläten, että tyttö lähtisi elämästäni niin kuin kaikki muutkin.

Nyt mä tiedän, ettei Annika ois lähtenyt. Me oltais rakastuttu toisiimme, me oltais suudeltu pitkän itkuhetken jälkeen ja oltaisiin maattu sylitysten katsomassa kauhuelokuvia. Me oltaisiin tehty kaikkea mitä me molemmat haluttiin tehdä. Syksyllä me nähtiin taas. Annika oli laihtunut, mä tiesin heti, että se oli anoreksia. Mä tiesin, että mun olisi pitänyt sanoa siitä heti, mutta mä en sanonut. Meni taas kuukausia ja mä eräänä humalaisena iltana kerroin Annikalle, että mä rakastan sitä. Mä kerroin sen ja sillon me suudeltiin, ei ehkä se oli ystäväpusu. Tai mun muisti ei pelaa oikeen, mutta se ei tuntunut enää samalle. Mulla oli poikaystävä ja Annikalla oli kihlattu. Se oli pelkkä kaveripusu vailla tunteita. Sillon mä viilsin taas. Anika värjäsi vähän ajan päästä hiukset punaisiksi ja mä laihduin. Annikakin laihtui. Me molemmat kutistuttiin. Molemmilla oli sama kierre, mutta mä retkahtelin ahmimaan. Ja oksentamaan ruuan. Annika ei tiedä siitä, mä tiedän Annikan anoreksiasta, mutta se ei tiedä, että mulla on tosi paha olla.

Annika tuli koko kesäksi mun kotikylään ,mutta mä olen poikaystävän luona. Mä haluaisin nähdä Annikan ja kertoa kuinka paljon mä sitä rakastan ystävänä. Haluaisin kertoa siitä mitä mun sisällä on ja miltä musta tuntuu, mutta en mä usko, että ikinä kerron. Mä olen vaan mä ja Annikalla on omat ongelmat. Äsh, nukkumaan humalaa pois.

Mulla on niin kamala ikävä vanhaa kunnon Annika ja Noru hetkiä. Mulla on ihan kauhee ikävä.

#7 poikaystäväni on terapeuttini

Tässä joku ilta oli kamala olo. Illalla ja illalla, kello kolme aamuyöllä. Itkin ja itkin, kunnes poikaystävä heräsi ja kyseli, mikä on ja minähän vuodatin. Vuodatin kuinka takaisin lukioon meno ahdistaa, kuinka masennus vie kaikki voimat ja se kuinka en yhäkään ole sopeutunut niin kovaan opiskelurytmiin mitä koulussa on.

Poikaystävä sitten kysyi, miksen jättäisi sitä kesken?
No perusteluja riitti. Ensiksi, olen luvannut poikaystävälleni, että ensi  vuonna hänestä tulisi parini wanhojen tansseihin, toiseksi kerroin kuinka kaikki olisivat minuun pettyneitä, jos jätän lukion kesken. Tähän väliin sain kysymyksen, että kuin niin? No tietysti sillä, että isäpuoleni haluaa, että kaikki lapset ovat ylioppilaita. Poikaystävä sitten kertoi, että mieluummin mun terveys kuin wanhojen tanssit.

Mä vasta siinä havahduin, että joo. Ei kukaan pidä mua paskana vaikka oman terveyden vuoksi pitäisinkin vähän taukoa opiskelusta. Jos mä en pysty, niin en pysty. Ei sille nyt just mitään voi. En ole nyt oneksi moneen päivään oksentanut laihdutus tarkoituksessa, johtunee siitä, että olen liikkunut nyt monena päivänä putkeen monta monta monta tuntia. Ajatella, että tänään olin sateessa Linnanmäellä 11:30-17:30.

Tämä ilta on mennyt ihan plörinäksi. Piti ottaa kumppanin kanssa vaan pari lasia pepsi+ufoshottia, mutta ei se pariin jäänyt. Pakko sitä oli taas kipata naamaan niin paljon, että tuo makuutti mut melkeen tunniksi ja nyt on kauhee olo. Miksi mä taas tein näin. En oo viiltäny, en oksentanu, mutta nyt palaa sitten alkoholi. Taas.
Äsh. Pitää muistaa, ettei sitäkään saa juoda liikaa.

Huomenna saan nukkua niin pitkään kuin pystyn, en jaksa nousta. Väsyttää jo nyt. Mä taidan mennä koittaa koisaamaan. Öitä. ♥

#6 Tortilloja

Tein tortilloja. Nam. Saa ite päättää mitä niitten kaa syö, joten join kokis Zeroa ja laitoin väliin salaattia ja sieniä. Mulla on lupa tänään syödä, mä haluan tänään syödä ja koitan pitää ruuan mun sisällä vaikka tiedän, että se vaikuttaa mun painon tiputukseen. Äh ei toiminut, kävin silti oksentamassa. Sen kerran, kun ajattelin, että tää päivä otetaan lunkisti niin iski paniikki lihomisesta ja ää. MIKSI.

Katon jalkapalloa mistä en ymmärrä yhtään mitään ja mietin mihin voisi viiltää niin, ettei kukaan huomaisi mitään. Jalkapohja houkuttaisi. Hyi ei saisi edes suunnitella näitä. Toisaalta toivon, että pääsisin jo kouluun niin alkaisi LANUkin, mutta oksettaa pelkä ajatuskin kouluun menosta. En halua. En halua enää lukioon, se ahistaa, en jaksa sitä opiskelun määrää, en jaksa oikeasti.

Masentaa niin hirveän paljon. En ole päässyt pitkään aikaan vaa'alle ja toivon, että oisin edes vähän laihtunut kun pääsen (lue: joudun) takas kotiin. Nyt on ollut tosi kiva, kun ollaan voitu olla koko kesä tähän mennessä poikaystävän kanssa. Mulla alkaa työt 9. tai 10. päivä ja poikaystäcäc jää varmaan siks ajaks tänne... Eih. En kestä. Mutta laihuttamisesta tulee helpompaa kun kukaan ei ole vahtaamassa syönkö.

Tein tähän loppuun vielä kollaasin lävistyksistä, joita haluaisin ottaa tässä vähän ajan sisällä. Ehkä nyt syksyllä otan tuon industrialin tai smileyn, en tiedä. Kertokaa jotain hyviä lävistysliikkeitä Etelä-Suomesta. Asd. Jospa tää tästä vielä paremmaksi muuttuu. En kyllä oo varma jatkanko lukiota enää ikinä.

#5 Valvottu yö

Valvoin yön. Puoli neljän aikaan yritin ruveta nukkumaan, mutta uni ei tullut, joten jäin lukemaan niinkin tyhmiä asioita kuin "näin peität syömishäiriön vanhemmiltasi". En edes tiedä miksi niitä luin kun syys- tai elokuussa haen tähän syömisvammailuun apua. Mikäli ei ole mennyt vielä ohi.

Eilinen päivä meni ihan hyvin. Oksensin "vain" kolmesti. Kerran aamulla jugurtin jälkeen, päiväruoan jälkeen en kertaakaan (3kalapuikkoa, vähän parsakaalia ja pari lohkopottua), mutta illalla join kaakaota ja söin pari vaahtokarkkia. Ne sitten tuli ulos aikamoisella paineella ja vielä uudemman kerran oksensin, vaikka oletettavasti kaikki oli jo ulkona. Äh.

Tämä päivä on mennyt ihan hyvin, mutta en aamulla voinut syödä kun oksetti ihan tajuttoman paljon. Söin yhden haukun sämpylää ja meinasin oksentaa. Onneksi sain juotua jugurtin ja syötyä yhden banaanin. Pitäisi pysyä elossa sentään. :s

Selasin typeriä laihdutus vinkkejä ja joitain blogipostauksia aiheena anoreksia. Luin vähän erilaisia postauksia, nimittäin niitä missä kerrotaan kuinka "huono anoreetikko" joku on. Ne oli aika kivoja oikeastaan lukea, että muutkin syövät karkkia ja "salaa" herkuttelevat leipomuksilla. Mä oon kuvitellut jo pitempään, ettei mun syömishäiriö voi olla mitään oikeaa, koska en täysin voi kieltäytyä ruoasta. 

Jospa nyt aamupalan jälkeen pystyy olemaan taas iltaan asti ilman ruokaa. Tai mahdollisimman vähällä. Ajattelin, että jos onnistun laihuttamaan elokuuhun mennessä jonkun 10 kiloa niin olisin aika tyytyväinen. Vähintään 10.  Väsyttää ja olo on kyllä vielä ihan kamala, voisi mennä nukkumaan niin ainakin välttyy syömiseltä. paitsi käyn nesteellä ostamassa vähän Zeroa, koska Zero! 

Puhuttiin taas poikaystävän kanssa mun masennuksesta ja se ihmetteli miksei se hellitä vaikka seurustelen sen kanssa. Miten sen sitten selittäisi, ettei se oikein ole mistään semmosesta riippuvainen, kun masennus on kuitenkin sairaus. Äh. Kertokaa joku miten sen selittäisi tuolle miehelle.

#4 Uusiapottuja

Käytiin poikaystävän kanssa tänään hänen mummonsa luona syömässä uusiaperunoita ja grilliruokaa. Potut oli niin taivaallisen hyviä. En muista milloin olisin syönyt niin hyvää ruokaa. Okei, en ole nyt syönyt taas kunnolla vähään aikaan, mutta silti. Oksensin kyllä nekin perunat pois... Söin sentään vähän ja sain illalla yhden munan munakkaan pysymään puoliksi sisällä. Ehkä tästä selvitään.

Puhuttiin poikaystävän kanssa mun masennuksesta. On kiva kun se vähän ymmärtää, etten voi mitään sille, jos ahdistaa. Olo on ihan rättiväsynyt, mutta onneksi meni viime yö tosi hyvin nukkuen! En herännyt kertaakaan yöllä ja muutenkin meni hyvin. En itkenyt, ei edes tehnyt mieli viiltää. Nälkä ei ole vieläkään, mutta voisin yrittää juoda vähän jugurttia taas. Toisaalta, nyt kun on onnistunut pitämään hyvin ruokailun kurissa niin ei ehkä kannata. Tulee vain nälkä.

Masennus vie tosi paljon voimia. En jaksanut ees lähteä viettämään mitään "laatuaikaa" juhannuksen kunniaksi. Miksi ois pitänyt? Okei olis aika kiva vetää kännit, mutta en mä siitä mitään hyötyis. Itkisin ja saattasin tehdä jotain tyhmää ja lihoisin, koska kalorit. Äh. Poikaystävän äitikin on vihanen, koska ei menty elukka vahdiksi. Masentavaa. 

Haluaisin oikeastaan käydä tallilla, mutta ei ole voimia lähteä. Rahat on ihan lopussa, tilin saldo näytti 8,02€. Itseasiassa mulle pitäis tulla kohta palkka, kun kävin isoshommissa (miten mä jaksoin? Nyt ei tulis kuuloonkaan, että pystyisin.) 

En vieläkään oo saanut aikaseksi, että soittaisin psykologille, mutta ehkä tässä joku päivä. Enhän mä edes ole kotona vielä niin mitä mä edes sillä ajan varaamisella hyötyisin? Mua vähän pelottaa, ettei se ota mun ongelmia vakavasti. Kun siis onhan mulla mennyt nyt ihan hyvin (vaikka en syökkään kunnolla) enhän mä ole edes viiltänyt nyt kertaakaan. Vaikka kyllä tekisi mieli. Poikaystävä pakotti äsken syömään vähän, mutta ei se haittaa se oli banaani sen saa helposti ulos. Äh ei toimi ajatus, pitäis ehkä mennä unille.

#3 Monta tuntia kävelyä

Olen itsestäni niin ylpeä ja samalla ihan hirveän pettynyt. Kävin tänään yli kolmen tunnin kävelyllä kaupungilla, mutta alennuin syömään kerrosaterian. Okei söin burgerin ja pepsiä, mutta silti. En pystynyt tälläkään kertaa pitämään sisällä vaan oksensin. Äh.

Pitäisi muistaa, ettei se ole kenellekkään hyväksi, että laihdutan, mutta itseinho on liian iso. Olen pelännyt oksentamista sen vuoksi, että joku voisi kuulla, mutta tänään tajusin osaavani oksentaa lähes äänettömästi. Ei typerää yökkäysääntä eikä paineella tulevaa oksennusta. Hyvä minä. Vähän kerrallaan.

Nyt odotan, että uskallan mennä taas vessaan oksentamaan. Ei sitä ehkä viitsi koko ajan olla vessassa halailemassa pönttöä, mutta en halua kyllä lihoakkaan sen takia, että söin burgerin. Nyt on kiva, kun on saanut nukkua pitkälle päivää niin ei ehdi syödä kuin kerran päivässä. Pitäisi ottaa yhteyttä psykologille, mutta en uskalla :|

#2 Oksentelua ja donitseja

Poikaystävä yritti olla ihana ja osti mulle ihanan muffinin ja itselleen donitseja. Ikävä kyllä mä olen laiharilla (josta se ei tiedä). Söin toki muffinini, mutta kumppanini lähdettyä kauppaan se päätyi oksennuksen mukana vessanpönttöön. Paha olla sen takia, että tujo tuhlaa muhun rahaa ja mä oksennan ruuan pois. Mutta mähän periaatteessa söin sen? Ja maistoin miltä se maistuu niin eikö se oo sama asia? Paitsi nyt pysyn laihana. Tai tämmösenä pyöreenä, mutta laihempana.

Paha olla, eikä oikein jaksa innostaa mikään. Jalkapalloa tuo yksi viiksiotus (poikaystävä) katselee ja mä kirjottelen tänne ja lagaan. Pitäisi laihuttaa vähän. 50 kg on tavoitepaino, eikä sitä alemmaksi mennä. Olen lihonut nyt tammikuusta asti n. 5 kiloa. yh. Mutta jatkan taas joku muu päivä, nyt ei yksinkertaisesti jaksa.

Tämän päivän ruoat on:

• Juotava jogurtti 40kcal
• Scanburgeri (ei aavistustakaan, liikaa..)
• ja oksennettu muffini.
• Sekä pakolliset kahvit.

Liikunta:

• Kaupungissa n. 2 tuntia kävelyä
• puoli tuntia kotiin palattua kävin kävelemässä.
• Sekä olen kolmesti tänään oksentanut.

#1 Kuka minä oikeastaan olen ja mikä tämä blogi on?

Minä
Olen pian 17-vuotias lukiota käyvä tyttö metsästä. Ei sentään. Vaan ihan pikkuisesta tuppukylästä. Käytän nimimerkkiä DepressiUnicorn, mutta mua voi kutsua kyllä myös Hattaraksi. (eh, lempinimet...)

Sairastan vakavaa masennusta ja jonkinlaista syömishäiriötä, jota ei ole ikinä diagnosoitu tai otettu vakavasti perusteilla "tuo on ohi menevää ethän sinä ole alipainoinenkaan"..
Masenuns on minulla roikkunut jo monta monituista vuotta (ensimmäinen masennustesti tehtiin seitsemännellä luokalla ja sain siitä 18 pistettä.) Nykyään kiikutaan jo yli 20. Olen viillellyt seitsemänneltä luokalta, mutta nyt olen ollut ilman syyskuusta asti! Mittani ovat 160/58 eli "normaalit". Maha on kylläkin iso ja jalat läskit. Oksentelen silloin tällöin. Bulimian tapainen, mutta en ahmi, pikemminkin paastoan, jos mahdollista. Mikälie.

Myös jonkinasteinen sosiaalisten tilanteidenpelko minulla on, sekä paniikkihäiriö mitä oltiin rupeamassa diagnosoimaan paremmin, mutta psykologi käynnit jäivät tauolle kesäksi, koska olin niin paljon reippaampi.
Käyn siis koulussani LANU-henkilön kanssa juttelemassa. En uskalla siellä oikein mitään kertoa, pelottaa liikaa, että tulee ongelmia tai muhun petytään.

Seurustelen ylihuolehtivan miehenalun kanssa. Meillä tulee vuosi täyteen elokuussa.  Perheeseeni kuuluu äiti, minä, isäpuoli ja veljet. Ei lemmikkejä.

Blogista
Päiväkirjan tapainen avautumispaikka elämän synkistä ja ehkä ei niin synkistä hetkistä. Valitusta, murehtimista, pohtimista ja masentelua. Kerrassaan synkkäpaikka. Toivottavasti, joku edes viitsii lukea. Kirjoittelen silloin kun siltä tuntuu, eli n. kerran pari viikossa. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Kiitos. Liittykää lukijoiksi ja kertokaa vähän teidänkin tarinoita.