#20 ABC kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen

Kuten jo otsikosta joku fiksu saattaa päätellä olen aloittanu ABC dietin ja perustin eräiden ihanien syömisvammailutyttöjeni kanssa kik ryhmän ja nyt laihdutus on alkanut sujua! En retkahtele enää ahmimaan, mulla on vertaistukea ja saan vinkit siihen miten peitellä kaikki epäilyttävät jutut.

Mua pelottaa. Mua pelottaa laihtuminen, mutta samalla olen siitä ihan tosi innoissani! Olen laihtunut nyt tämän kuun aikana nelisen kiloa ja se on mulle ihan hiton hyvin! Yleensä olen retkahtanut syömään ja paino on taas noussut, mutta nyt olen kevyempi kuin aikoihin. Mä olen niin ylpeä itsestäni. Alan näyttää kauniimmalta, solisluut näkyvät vähän selkeämmin ja reidet ovat alkaneet kaventua hieman. Mä olen niin onnellinen siitä, että musta voi ehkä vielä joku päivä tulla kaunis.

Koulussa menee aika huonosti, wanhojen tansseja harjoitellessa porukka vain riitelee ja mua ahdistaa suunnattomasti kaikki huutaminen ja toisista paskan jauhaminen. Mä haluan vaan pysyä hiljaa ja puolueettomana.

Wanhojen aamunavauksessa mut laitettiin vastaamaan erään ystäväni kanssa musiikista, mutta olisin voinut mennä kyllä tanssimaankin, koska ylimääräinen liikunta on aina hyväksi. Ainut este tanssimiselle oli lukio yleisönä. Mua on ruvennut vanhojen tanssitkin huolestuttamaan, entä jos paniikki iskee kesken tanssin? Yleisöä on kuitenkin paljon paikalla.. Mua pelottaa niin paljon, että pilaan koko tanssin. Kaikki ottaa sen niin tosissaan ja painostaa opettelemaan tanssit aina vaan paremmin. Mua ahdistaa se niin paljon.

Mulla olisi odottamassa ihania karkkeja tuolla laatikossa, mutta en voi aukaista niitä, koska se menisi taas ahmimiseksi. Olen päättänyt, että karkit ovat aina sitä varten, että saan ottaa pari kun pääsen tavoitepainoon. Seuraava tavoitepaino on 50kg. Ei enää kauan!

Joulu vähän inhottaa ja se ruoan määrä. Sekä joulutortut, ne on mun suurin pahe, en voi vastustaa joulutorttuja ja päätinkin antaa itseni syödä kaksi joulutorttua, kunhan muistan liikkua sitten paljon. Ei tietenkään samana päivänä, mutta joulun tienoilla. Joulun jälkeen meillä on terveystarkastukset (kai?) ja mua pelottaa sinnekin meneminen. Mitä se sanoo mun laihtumisesta? Näkeekö se, ettei mulla ole kaikki hyvin? Pitäisikö sanoa, ettei mulla ole kaikki hyvin? Onneksi huomenna pääsee terapiaan ensimmäisen kerran kuukauteen. Olo on niin kamala ja oon täynnä tätä paskaa, että pakko päästä purkamaan!

#19 Joulu on taas joulu on taas, kattilat täynnä puuroo

Ja hyi mua oksettaa pelkkä ajatuskin joulupöydästä. Oon nyt elänyt taas äärettömän vähällä ruoalla ja lisännyt liikunnan oman jaksamisen mukaan maksimiin. Laihtuminen on taattu.

Koulussa on mennyt ihan mielenkiintoisesti, multa puuttuu puolet kirjoista ja lukeminen on jäänyt tosi vähälle. Vaikka mä olen kyllä yrittänyt! Haluaisin lisäillä tänne aina kuvia itsestäni, mutta pelottaa liikaa, että tutut tunnistaa. Ehkä joskus kun saan vanhemmille avattua tätä syömishäiriötä vähän enemmän. En ainakaan vähään aikaan. Mä haaveilen mun uusista hiuksista ja siitä miten musta vielä joku päivä tulee laiha ja kaunis. Miettimisestä tulikin ihan yhtäkkiä mieleen, että terveystiedon opetus on aivan sitä itseään.

Meille on juuri opetettu, ettei anorektikot oksenna juuri ikinä ruokaansa pois, se on vain ja ainoastaan bulimikkoja varten. Myöskään anorektikot eivät ikinä ahmi, sekä he ovat aina perfektionisteja. Mitään muuta ei ole. Hups, olen selvästi huono syömishäiriöinen. Olen joku sekasikiö. Mulla on suurin osa ajasta sitä, että vedän pienellä kalorimäärällä, joskus tulee ahmittua ja joskus oksenneltua. En todellakaan etsi täydellisyyttä, tää sairauskin on kaikkea muuta kuin jäätävää itsekuria, mitä meille muka yritettiin opettaa. Mulle tää sairastaminen on enemmän itsekurin puuttumista. Mua ahdistaa taas ihan kaikki.

Mulla oli tänään ropo-keskustelu, missä juttu mystisesti taas lähti luisumaan kohti mun masennusta ja syömishäiriötä. Tiedänhän mä, ettei se jää opettajilta huomaamatta, että kannan poissaololappuina psykiatrian osaston lääkäriaikoja ja juoruterkkari on kertonut mun painon laskusta. Mutta ei se silti kuulu meidän ropolle. Mua hävetti niin paljon, kun se kysyi oksennanko mä ruokaa pois. Se oli jotenkin niin erittäin nöyryyttävä kokemus, että punastuin vain ja sanoin, etten mielellään puhu aiheesta. Ei se siihen jäänyt, vielä se yritti tivata, mutta ei oikein juttu edennyt. Yllätys?

Ihania hiuksia